Miten syntyi Fina Stinan Salonki?
Sen syntymäpäivää on vaikea löytää.
Kun aloin muuton jälkeen rakentaa uuteen kotiini Fina Stinan pientä Salonkia, kaikki tuntui kummallisen luontevalta. Koti, ateljee ja pieni myymälä asettuivat saman katon alle ilman, että olin varsinaisesti päättänyt rakentaa niistä konseptia. Vanhat huonekalut, vaatteet, käsityöt, taide ja kasvit löysivät paikkansa. Yksi asia johti toiseen.
Vasta myöhemmin aloin miettiä, miksi tämä kaikki tuntuu niin tutulta. Ja silloin aloin keriä punaista lankaa taaksepäin.
Muutama silmukka lapsuudesta
Langan vanhimmassa päässä on Amerikan mummu.
Hänestä minulla on vain alle kaksivuotiaan hämäriä muistikuvia. Koti. Vaatteita, liinoja ja esineitä. Hoivaa. Ja suklaapuuroa.
Yhteys siihen maailmaan katkesi hyvin varhain. Vasta paljon myöhemmin sain vanhoja kuvia ja suvussa säilyneitä esineitä. Vielä myöhemmin sain kuulla lähisukulaiselta tarinoita Amerikan mummusta, hänen tyttäristään, Amerikasta tuoduista tavaroista, hienoista kankaista ja itse tehdyistä vaatteista.
Lapsena en tiennyt tästä juuri mitään.
Silti omissa leikeissäni oli jo jotakin, jonka tunnistan nyt.
Kauppaa piti tietysti olla, vaikka oikeita kauppatavaroita ei ollut. Sahanpuru sai kelvata ryyneiksi. Pihalta ja marjapensaista löytyi pieniä kauniita asioita, joista saattoi tehdä koruja. Viinimarjatertun alku siroine lehtineen oli aivan yhtä arvokas materiaali kuin mikä tahansa oikea koruosa. Vanha kiiltävä punainen laukku oli aarre, ja kun tarvitsin pitkät hiukset, villatakin hihat saivat hoitaa asian.
En ajatellut tekeväni käsitöitä, tuotteistavani tai kierrättäväni.
Leikin vain ja käytin sitä, mitä oli.
Katso, opettele ja tee omalla tavalla
Kun halusin myöhemmin oikeasti oppia tekemään, koulu antoi alkuun taitoja ja loput etsin itse.
Istuin käsityökirjojen kanssa ja opettelin. Kun koulussa oli opittu lapasen kavennukset ja lisäykset, samalla taidolla saattoi jo tehdä Barbielle pitkän, vartalonmyötäisen mekon. Ristipistojen kuviot saattoi suunnitella itse.
Ohjeesta oppi tekniikan. Sen jälkeen minua kiinnosti enemmän, mitä sillä voisi tehdä.
Se tapa ei ole oikeastaan muuttunut.
Olen aina ollut oman tien kulkija. Kuuntelen, katselen ja opin mielelläni muilta, mutta kun ymmärrän, miten jokin tehdään, alan helposti miettiä, mitä muuta samalla taidolla voisi tehdä.
Jos en osaa jotakin, etsin tiedon ja opettelen.
Vuosien varrella se on voinut tarkoittaa käsityötä, koruja, tietokoneen rakentamista vanhoista poistokoneista, huonekalujen ja ikkunoiden kunnostamista, puutarhaa, kiveystä, maalaamista tai kokonaan uuden tekniikan kokeilemista.
Ensin tulee usein kysymys:
Miten tämä tehdään?
Ja pian sen perässä toinen:
Mitä kaikkea tällä voisi tehdä?
"Minä tulen tänne töihin"
Käsillä tekemisen rinnalla kulki toinenkin lanka: pukeutuminen, kauneus ja kaupankäynti.
Lapsuudessani oli vaatekauppa, jossa olin kulkenut pienestä asti. Ensin käytiin pyytämässä tarroja ja muuta pientä keräiltävää. Myöhemmin poikkesin vain moikkaamaan ja ihailemaan kaikkea.
Kauppias oli pitänyt liikettään vuosikymmeniä. Hän asui perheineen myymälän yläpuolella suuressa talossa, joka oli rakennettu sekä kaupaksi että kodiksi. Kodista muistan erityisesti sinisen salin ja vitivalkoiset kustavilaiset kalusteet.
Olin ehkä seitsemännellä luokalla, ehkä nuorempikin, kun ilmoitin kaupassa:
"Minä tulen tänne töihin."
En halunnut palkkaa. Halusin puuhailla ja oppia myymään.
Ja sinne minä menin. Myöhemmin tein samassa paikassa myös koulun työharjoittelujaksojani.
Vasta nyt Fina Stinan syntyä jäljittäessäni huomasin yhteyden, jota en ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi.
Koti, työ ja myymälä saman katon alla eivät ehkä siksi ole koskaan tuntuneet minusta kummalliselta yhdistelmältä.
Ne ovat vain tuntuneet luontevilta.
Kauppias, tekijä ja ikuinen opiskelija
Haaveammatteja riitti. Yrittäjä. Puutarhuri. Kultaseppä. Entisöijä. Sisustaja. Suunnittelija.
Ennen omaa yritystäni ehdin olla ihan oikea kaupantäti paikoissa, joista löytyi lähes kaikki kukista ja vaatteista ruokaan, kodintavaroihin ja remonttitarvikkeisiin.
Vuonna 1998 perustin oman yritykseni.
Yrittäjyys toi tuotteet ja myynnin saman tien myös kotiin. En edes osannut ajatella muuta vaihtoehtoa. Koti saattoi olla koti, työtila, varasto ja myyntipaikka yhtä aikaa.
Tuotteet, materiaalit ja tekeminen vaihtuivat vuosien mittaan. Oli koruja, vaatteita, laukkuja, käsitöitä, sisustusta ja vanhoja esineitä. Joskus luominen alkoi tarpeesta. Joskus siitä, että näin jotakin liian kaunista hukattavaksi.
Kaunis lanka, jota oli liian vähän tavalliseen neuleeseen.
Rikkoutuneen esineen osa.
Helmi tai korunpala.
Vanha huonekalu.
Jokin pieni löydetty asia, joka tuntui sanovan: älä heitä minua pois vielä.
Silloin alkoi toinen tutkimusmatka. Miten tämän voisi pelastaa? Voisiko siitä tulla jotakin kaunista, hyödyllistä tai kokonaan muuta kuin se oli aikaisemmin?
Tästä syntyi aikanaan myös yksi omista pienistä perinteistäni: villi kortti.
Se voi olla edellisestä neuleesta yli jäänyt pala, helmi, korun osa tai käsityölaatikosta löytynyt pieni kummallisuus. Se piilotetaan seuraavaan työhön, vaikka se poikkeaisi muusta reilustikin.
Jos unohdan villin kortin, se pitää lisätä jälkikäteen.
Sen pitää olla siellä.
Sama ajatus on seurannut myös asetelmiini ja sisustuksiini. Kaiken ei tarvitse kuulua samaan ryhmään.
Riittää, että se kuuluu kokonaisuuteen.
Kun punainen lanka löytyi uudelleen
Pitkään punainen lanka oli kuitenkin hukassa.
Vanhoja kalusteita lähti eteenpäin ja tilalle alkoi tulla antiikkia ja vintagea. Samalla vanhoja unelmia alkoi herätä. Ensin vähän huomaamatta, esine esineeltä ja huone huoneelta.
Vuonna 2019 aloitin sukututkimuksen.
Vuonna 2022 tapahtui jotakin paljon suurempaa. Kemiönsaaren ja Västanfjärdin sukuhaarat alkoivat liittyä jo löytämääni kokonaisuuteen. Eteläinen rannikko ja saaristo avautuivat aivan uudella tavalla.
Sukupuun nimet eivät enää olleet vain nimiä ja vuosilukuja.
Niiden takaa alkoi löytyä ihmisiä.
Käsillä tekijöitä, kauppiaita, laivureita ja virkamiehiä. Ruukkeja, rannikkokaupunkeja, vanhoja taloja, rustholleja ja kartanoita. Elämää, joka oli kulkenut saariston ja rannikon kautta pitkälle molempiin suuntiin.
Minua alkoi kiinnostaa yhä enemmän, keitä nämä ihmiset olivat.
Miten he asuivat?
Miten he pukeutuivat?
Mitä he tekivät käsillään?
Millaista heidän arkensa oli?
Sukututkimus ei kertonut minulle, mitä minun pitäisi tehdä. Se auttoi ymmärtämään paremmin sitä, mitä olin jo kantanut mukanani.
Ja toi mukanaan muutaman uuden villin kortin.
Saariston sydämessä
Nimi Saariston Villa Gardenia antoi odottaa itseään pitkään.
Kun lopulta kirjoitin olevani saariston sydämessä, en tarkoittanut saaristoa kartalla.
Olin löytänyt sukuni saaristo- ja rannikkohistoriaa ja asuin samaan aikaan keskellä maisemaa, joka yhdisti näitä sukuhaarojen maailmoja toisiinsa. Ympärilläni oli jotakin paljon vanhempaa kuin oma senhetkinen kotini.
Olin aivan toisenlaisella tavalla saariston sydämessä.
Samalla aloin nähdä oman tekemiseni uudessa valossa. Käsityöt, vanhat esineet, puutarhat, pukeutuminen, sisustus, kauppa, vanhat rakennukset, materiaalit ja jatkuva halu oppia eivät enää näyttäneet toisistaan irrallisilta asioilta.
Punainen lanka alkoi muodostaa kudelmaa.
Villa Gardenian maailmaan kuuluivat vanhat talot ja huoneet, salit ja tampuurit, valo, kauniit kalusteet, puutarha, käsillä tekeminen ja ihmisten yhteiset hetket.
Vanha kotini tavoitteli tätä tunnelmaa.
Mutta nykyinen kotini avasi ovet.
Fina Stinan pikku salonki
Kun muutin Tammisaareen, jotakin aikaisemmin vain ajatuksena elänyttä sai fyysisen tilan.
Oven, josta voi oikeasti astua sisään.
Vasta nyt ymmärrän myös sanan Salonki merkityksen itselleni.
Vanhan naisten salongin mielikuvassa minua kiehtovat tila, kauneus, tekeminen, hyvinvointi ja yhdessäolo. Kaunis huone ei ole vain katseltavana. Siellä eletään. Tehdään käsillä, keskustellaan, katsellaan, ehkä juodaan kahvia ja viivytään hetki yhdessä.
Siksi Fina Stinan Salonki ei ole minulle vain myymälä.
Kauppa saa olla siellä. Samoin ateljee, kirppis, näyttely, käsityö ja kahvikuppi.
Salonki kokoaa ne yhteen.
Kun luen nyt vanhoja Villa Gardenian ajatuksiani, huomaan Salongin olleen siellä jo kauan ennen nimeään.
Mutta Fina Stina ei ole koko Villa Gardenian unelma.
Hän on vasta sen pikku salonki.
Ovi on vasta raollaan
Jos kaiken pitäisi alkaa tyhjästä, alussa olisi tabula rasa, tyhjä pinta.
Elämä on tuonut siihen värejä ja kerroksia. Jotakin on peittynyt, jotakin löytynyt vuosikymmenten jälkeen uudelleen. Punainen lanka on välillä kadonnut kokonaan näkyvistä ja ilmestynyt sitten jostakin toisesta kohdasta.
Nyt siitä on muodostumassa kudelma.
Mutta unelmani ei ole valmis.
Eikä Fina Stinakaan.
Hän on vasta tiensä alussa. Pikku salongin ovi on auennut raolleen, taaperokengät ovat jalassa ja ensimmäiset askeleet ovat vielä välillä huteria.
Takana on pitkä matka, josta mukaan on tarttunut taitoja, tarinoita, värejä, kauneutta, ihmisiä ja tietysti muutama villi kortti.
Edessä on vielä paljon tyhjää pintaa.
Fina Stinan tarina ei pääty tähän.
Tästä se vasta alkaa. 🌿💫💝
